(Osoittaa Oswaldia.)
GONERIL.
Niinkuin suvaitsette.
LEAR.
Ma pyydän, tytär, älä tee mua hulluks.
En, laps, sua häiri; hyvästi! Me emme
Näe enää, emme kohtaa toisiamme.
Mut vertani, lihaani, lapseni
Tok' olet. Et, vaan lihassani tauti,
Jok' omakseni tunnustaa mun täytyy;
Äkämä, kuisma olet, pöhöpaise
Pahassa veressäin. — Vaan miks sua parjaan!
Itsestään kosto tulkoon, min' en käske;
En pauannetta iskemähän pyydä;
Zeus-tuomarille en sun päälles kanna.
Kun aik' on, parannu; jos voit, niin käänny;
Mä kyllä maltan: Regan luokseen ottaa
Mun ja mun sata miestäni.
REGAN.
Ei niinkään:
En teitä varronnut, ja työläs teit' on
Nyt ottaa vastaan. Siskoani kuulkaa.
Ken järjin, nähkääs, kiihkoanne katsoo,
Havaitsee vanhaks teidät, siis, — mut hän se
Tekonsa tietää.
LEAR.
Tuoko kiltin kieltä?
REGAN.
On kylläkin. Viiskymment' asemiestä?
Se eikö riitä? Miksi enempää?
Miks sitäkään? Te kuluj' ajatelkaa
Ja vaaraa: kuinka yhteen taloon sopis
Niin paljon kansaa, kahden johdon alla?
Se vaikeat' on, milt'ei mahdotonta.
GONERIL.
Mylord, miks teit' ei hoitamahan kelpais
Ne, jotka mua tai häntä palvelevat?
REGAN.
Niin, miks ei? Jos he teitä laiminlyövät,
Niin rangaistaan. Kun tulette te meille
(Jo pahaa pelkään), älkää tuoko muuta;
Kuin viisikolmatta: en useampaa
Suvaitse enkä meillä nähdä tahdo.
LEAR.
Kaikk' annoin teille. —
REGAN.
Niin, ja hyvään aikaan.