CORNWALLIN HERTTUA.
Terve, jalo herra!
(Kent päästetään jalkapuusta.)
REGAN.
Iloista nähdä teidän korkeuttanne.
LEAR.
Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän,
Miks uskon sen: iloinen jos et oisi,
Eroni äitis haudast' ottaisin ma,
Siks ett' aviorikkojan se kätkee. —
(Kentille.) Oletko vapaa? Siitä toiste. — Huono
Sun siskos, rakas Regan, on. Oi, Regan,
Hän kiittämättömyyden kalvavan
Kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon. —
(Osoittaa sydäntänsä.)
Puhua tuskin voin ma — sin' et usko,
Kuin valtaa hänet turmelus — oi, Regan!
REGAN.
Ma pyydän, malttukaatte. Toivon että
Vähemmän tehtävästänsä hän poikkee,
Kuin arvostella voitte te.
LEAR.
Haa! Mitä?
REGAN.
En luule, että velvollisuuttansa
Vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä
Väkenne hurjuutt' esti, oli hällä
Niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva,
Ett' ei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.
LEAR.
Kirottu hän!
REGAN.
Olette, herra, vanha;
Ja valtarajans' äärimmällä partaall'
On luonto teissä. Johdoks teille tarpeen
On äly, joka huomaa kohtanne
Paremmin kuin te itse. Siis, ma pyydän,
Palatkaa siskon luo ja vääryytenne
Tunnustakaa.
LEAR.
Hält' anteeks pyytäisinkö?
No katso siis, kuink' isällen se sopii:
"Ma myönnän, rakas laps, ett' olen vanha;
On puutteess' ukko; polvillani kerjään. (Polvistuu.)
Suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode."