LEAR.
Voi niin olla. — Kuule,
Oi luonto! kuule, jumalatar kallis!
Peräytä päätökses, jos oli aikees
Tuo mato hedelmälliseksi saattaa!
Tee hänen kohtuns' sikiöttömaksi!
Pois siitysneuvot kuivaa! Älköön koskaan
Häväisty ruumiins' synnyttäkö lasta
Hänelle kunniaks! Vaan siittää hänen
Jos täytyy, vihan laps luo, suo sen elää
Inhaksi, luonnottomaks tuskaks hälle!
Se hänen nuoreen otsaans' uurteet syököön,
Ja poskiin purkoon itkun virranjuovat,
Kaikk' äidin työt ja vaivat palkitkoon se
Ivalla, lasteella, ett' tuta sais hän,
Kuin katkerampi käärmeenkielen haavaa
On kiittämätön laps. — Pois, pois!
(Lähtee.)
ALBANIAN HERTTUA.
Ikuiset jumalat! mit' ompi tämä?
GONERIL.
Ei maksa vaivaa tiedustella syitä,
Vaan antaa hänen hourehensa mennä
Löyhyyden viemää tietä.
(Lear palajaa)
LEAR.
Kuin? Miestä viisikymment' yhtä haavaa?
Kahdessa viikossa?
ALBANIAN HERTTUA.
Mit' ompi tämä?
LEAR.
Saat kuulla. — Elo ja surma! (Gonerilille.)
Häpeen että
Noin järkyttää sa miehuuttani saatat,
Ett' itku kuuma vastoin tahtoani
Sun tähtes vuotaa. Rutto sinut vieköön!
Kuolettavaiset isän kiron haavat
Luus, lihas syökööt! — Vanha houkko silmä,
Jos tätä vielä itket, pois sun revin
Ja heitto-vesines sun kostukkeeksi
Savehen viskaan. — Onko näiks siis tullut?
No, olkoon vaan! Yks tytär mull' on vielä,
Jok' on, sen takaan, lempeä ja hellä;
Kun tekos kuulee hän, niin kynsillänsä
Hän suden-naamas nylkee. Saatpa nähdä,
Ett' otan jälleen hahmon, jonka luulit
Mun heittäneen jo ijäks; saat, sen vannon.
(Lear, Kent ja seuralaiset lähtevät.)
GONERIL.
Tuon huomasitteko?