LEAR.
Miss' olenkaan? Miss' olen? — Kirkas päivä? —
Loukattu olen kovin. — Jos näin olis toinen,
Säälistä kuolisin. — Kuink' ompi laita? —
Omakseni en tuota kättä vannois —
Kas niin vaan: neula pistää! Jos vaan saisin
Tilani selväks!
CORDELIA.
Katse minuun luokaa;
Ja kädet siunaten mun pääni päälle!
Ei, älkää polvistuko!
LEAR.
Pilkkaattenko?
Oi, älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus,
Kahdeksankymment' ainakin, ja yli,
Niin, aivan silmälleen! Mut suoraan puhuin,
Niin pelkään ett'en ole oikein viisas.
Mun pitäis tuo mies tuntea ja teidät;
Epäilen toki. Perin outo mulle
Tää paikka on, ja laisin näitä vaatteit'
En jaksa muistaa, enkä missä olin
Ma viime yön. Niin totta kuin ma elän —
Mua älkää naurako! — niin on tuo nainen
Cordelia lapseni!
CORDELIA.
Niin, niin, niin olen.
LEAR.
Märkääkö itkus? Totta maar! Äl' itke!
Jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen.
Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos,
Jos oikein muistan, loukanneet mua ovat.
Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.
CORDELIA.
Ei, syyt' ei mitään.
LEAR.
Ranskassako olen?
KENTIN KREIVI.
Omassa valtakunnassanne, herra.
LEAR.
Mua älä peijaa!
LÄÄKÄRI.
Tyyn' olkaa, rouva! Pahin raivo, nähkääs,
Jo antunut on; vaarallist' on sentään
Hänelle mennytt' aikaa muistiin johtaa.
Sisähän häntä pyytäkää; ja jääköön
Hän rauhaan, kunnes enemmän hän tointuu.