CORDELIA.
Oi, isä kallis! Kostutus, nyt rohtos
Huuliini kiinnä: lääkitköön tuo muisku
Ne tuimat haavat, joita siskot löivät
Sun kunnon päähäs!
KENTIN KREIVI.
Kuinka lämmin, hellä!
CORDELIA.
Vaikk' et sa heille isä oiskaan, säälin
Jo lumihapses vaatis. Nuoko kasvot
Vois myrskysäätä vastustaa, ja kestää
Pauhaavan ukkos-ilman hirmuisuutta?
Kun nopeaan ja ristiin rastiin julmaa
Lyö tulta? vahdiss' olla (surman suussa!)
Ja päässä kypäri noin hienoinen?
Vihollis-koirakin, vaikk' ois mua purrut,
Sais moisna yönä liedelläni paikan.
Ja sinun, isä-parka, maata täytyi
Sikojen, ryöväritten keskellä
Lyhyillä, nihkeill' oljilla? Voi sentään!
On ihme, ett'ei henkes, järkes, kaikki
Kerrassaan mennyt! — Puhukaa, hän herää.
LÄÄKÄRI.
Se sopivint' on teille, rouva hyvä.
CORDELIA.
Kuink' on nyt herrani ja kuninkaani?
Kuin voitte, majesteetti?
LEAR.
Väärin tehty,
Mua haudast' ottaa maalle. — Autuas
Sin' olet sielu; minä, tulipyörään
Sidottuna, sit' itkullani kalttaan
Kuin sulaa lyijyä.
CORDELIA.
Mun tunnettenko?
LEAR.
Kyll': olet henki. Milloin sinä kuolit?
CORDELIA.
Oi, paljon, paljon puuttuu!
LÄÄKÄRI.
Tuskin on hän
Hereille päässyt. Hetken lepo vielä.