CORDELIA.
Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi,
Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi.
No, onneks vaan!
RANSKA.
Cordelia armas, tule!
(Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.)
GONERIL. Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä.
REGAN.
Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille.
GONERIL. Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin hämmästyttävä.
REGAN. Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä selkoa itsestään ollut.
GONERIL. Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta, jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa.
REGAN. Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme mekin vielä häneltä odottaa.
GONERIL. Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi.