Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa. Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella, jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen addenda, delenda et corrigenda niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus) olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi. Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa, että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta. Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli — lausui hän, eikä hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta — että sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu. Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta, vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan. Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus määräillä hänen käytöstään — varsinkin kun samalla muisteli leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta sanaan seuraavasti:

"Hyvä herra:

Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

Kunnioittaen:

J. Gardiner, everstiluutn.,
rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan. Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään tottuminen oli kehittänyt.