— Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä… Minä rakastan heitä… En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.
— Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?…
— Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut niin hyvä minulle… Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen…
— Miksi ette ole?
— Kun tahtovat minua naittaa…
— No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita… mutta luulisihan tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.
— Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?
— Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.
— Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan omaa itseänsä.
— Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella, vastasi Felicie varovasti.