Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut. Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää. Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei milloinkaan pääse alkuunkaan.
Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse, jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä, jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta, silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.
Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa, voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.
Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä, epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja huolettomasti puhui.
— Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.
— Mutta neiti, minusta näkyy…
— En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni, joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni, ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa, niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"
— Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta… Jos rouva kuulisi…
— Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä luulen, että sydämeni on jäänyt heille.
Kenelle, neiti?