— Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet…
Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi häntä nauraen silmiin.
— Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä; mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään, niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle sanomista, niin minä menen huoneeseni.
Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.
XVII.
Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita, mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan, mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut kuin sen tykkimistä.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat: "Sydämeni on jäänyt heille."
Selvästi hän oli ne kuullut… se ei ollut mikään unelma. Tuo Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi, parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan. Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut mitään unhottanut… Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin… Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä murheistansa?
Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu. Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt… ensimäistä kertaa hän käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään henkiin herännyt… mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli tehnyt ahtaaksi!
Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata kauniimmalta.