Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata kiukuissaan.
Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen poskeaan sormella.
—Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
—Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
—Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se nyt täyttä totta.
—Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
—Ääää—ääää—
Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.