—Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset—!
Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksellä.
—Agnes!
—Hyvää iltaa!
Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
—Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
—Kyllä—elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!
Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki—?
Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati
tänlaista vanhaa, ulospestyä!