Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti, siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.
Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin rouvan huvittelu.
Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata sydämensä pohjasta.
Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea, lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle huoneessaan.
Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän pienen omatekoisen paratiisin. Ja häntä kaikista viisaista opeista huolimatta ainoastaan suvaittiin.
Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.
"Miksei tämä kuulu sinulle?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen huokosistaan.
Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä, jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?
Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.
Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla häntä oikeus vihata!