Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli, että nuori mestari piti köyhälistön puolta.
Köyhimys, jolla oli talo, tavaraa täytenään!
"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on hänen, on myös minun todella ja kokonaan."
Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen viitalla.
Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.
Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa, tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.
"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin. Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien rouvien keskuudessa.
Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen, kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys kyllä tulisi lannistumaan.
Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden voivansa olla huoletta.
Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa "kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston nähden.