Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja salaisiin toiveihin!
Hänellä täytyi olla edes jonkinlainen korvaus!
Herra Antonius Pätzoldtilta pyydettiin neuvoa.
Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai kiittää ammattiaan.
Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä, toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.
"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on saatava tyttö aivan omille hoteillemme."
Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen ja kirjotti osotteen muistiin.
Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.
Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin suosittaman vaimon luo.
Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja tiesivät kylliksi.