"— Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa, jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"
VIII.
Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa, kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille, että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.
Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi, sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.
"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.
Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot, joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee, sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.
Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat, pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä…
12. luku.
Päätelmiä.