VI.
Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei ole loppua eikä mittaa.
Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me yhtä pelottavia kuin sekin.
Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia, siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.
VII.
Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen, niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana olemista?
Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille tuskaa.
En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys, kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan. Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.
Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.
"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu ei vaihtelisi, ja niin edespäin.