Säilyttääksemme kaikesta tästä elävämmän kuvan ja tarkemman muiston luokaamme vielä silmäys kuljettuun matkaan. Olemme, ylempänä mainituista syistä, jättäneet syrjään uskonnolliset ratkaisut ja täydellisen tuhoutumisen. Tuhoutuminen on aineellisesti mahdotonta, uskonnolliset ratkaisut ovat sulkeutuneet ovettomaan ja ikkunattomaan linnaan, jonne ihmisjärki ei pääse tunkeutumaan. Sitten seuraa minuutemme jälkielämän otaksuma, kun se on eronnut ruumiistaan, mutta säilyttänyt täyden ja eheän tietoisuuden omasta itsestään.
Olemme nähneet, että sekin otaksuma, ahtaissa rajoissaan, on vain vähässä määrässä todennäköinen ja tuskin toivottava, vaikka se ruumiista, kaiken pahan lähteestä, luopumisen takia näyttää vähemmän pelottavalta kuin nykyinen olotilamme. Toiselta puolen, jos koettaa sitä laajentaa tai ylentää, jotta se tuntuisi vähemmän barbaariselta ja vähemmän lapselliselta, tulee eteemme yleistietoisuuden tai muuntuneen tietoisuuden otaksuma, joka sen teorian ohella, että jälkielämässä ei ole minkäänlaista tietoisuutta, sulkee tien kaikilta arveluilta ja tyhjentää sen, mitä mielikuvitus saattaisi aavistaa.
Jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta vastaisi meidän kannaltamme puhdasta, ehdotonta tuhoutumista eikä siis olisi pelottavampi kuin sekään, — uni ilman unennäköä ja heräämistä. Tämä otaksuma on eittämättä hyväksyttävämpi kuin tuhoutumisen teoria, mutta ratkaisee perin uhkarohkeasti kysymykset yleismaailmaisesta ja muuttuneesta tietoisuudesta.
II.
Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme, sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä, miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton, muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se, joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla? Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen, mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme, vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa, huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole kaikkea koettu, — että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä, mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.
III.
Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin, vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.
Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka jää elämään jälkeemme ollakseen me itse — tapaako se jälleen, ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua? Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä, silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.
Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei milloinkaan lopu.
Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne, mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme, että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.