Pankaa ääretön luku maailmoita äärettömän monenlaisten yhteensattumien äärettömän määrän sekaan, ja aina on siitä tuleva ääretön lukumäärä, jossa nämä olosuhteet tulevat olemaan samanlaisia; muutoin vetäisimme rajat käsityksellemme maailmankaikkeudesta, joka samalla kävisi vielä käsittämättömämmäksi. Heti kun riittävästi korostamme tätä seikkaa, joudumme välttämättä tällaisiin johtopäätöksiin. Jolleivät ne tähän mennessä ole pistäneet silmäämme, on syynä vain se, ettemme milloinkaan salli mielikuvituksemme mennä perille saakka; mutta mielikuvituksemme loppupää on vain todellisuuden alku, ja se näyttää meille vain pienen inhimillisen maailmankaikkeuden, joka niin avaralta kuin se näyttääkin oikeassa maailmankaikkeudessa keinuu kuin omena ulapalla.

Toistan sen vielä: jollemme myönnä, että tuhansia maailmoita, aivan samanlaisia kuin omamme, on aina ollut ja on vieläkin olemassa miljardeista vastaisista mahdollisuuksista huolimatta, niin kumoamme perustan ainoalta mahdolliselta maailmankaikkeuden ja äärettömyyden käsitteeltä.

VI.

Mutta mistä johtuu, ettemme hyödy mitään noista miljoonista täysin samanlaisista ihmiskunnista, jotka kaikkina aikoina ovat kärsineet sitä, mitä mekin olemme kärsineet ja kärsimme, ettei kaikilla niiden kokemuksilla, kaikilla niiden kouluilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta meidän ensi yrityksiimme, ja että kaikki on lakkaamatta uudestaan tehtävä, alusta aloitettava?

Huomaamme, että molemmat otaksumat pitävät toistaan tasapainossa. On hyvä hiljalleen tottua olemaan mitään ymmärtämättä. Meille jää kyky valita vähemmän pimeä tai sanoa itsellemme, että toisen pimennot piilevät vain aivoissamme. Omituinen kaukonäkijä William Blake on sanonut: "Ajatuksen on mahdoton tuntea itseään suurempaa."

Lisätkäämme, että se kykenee tuntemaan vain oman itsensä. Se, mitä emme tiedä, riittäisi luomaan maailman uudelleen, ja se, mitä tiedämme, ei voi hetkelläkään jatkaa kärpäsen elämää. Kuka tietää, eikö meidän suurin erehdyksemme ole siinä uskossa, että äly, olkoonpa se vaikka miljoonan kertaa suurempi kuin meidän, johtaa kaikkeutta? Se on ehkä aivan toisenluontoinen voima, joka eroaa yhtä paljon siitä, mistä meidän aivomme kerskailevat, kuin esim. sähkö eroaa tiellä puhallelevasta tuulesta. Senpä vuoksi onkin hyvin luultavaa, että ajatuksemme, niin voimakas kuin se onkin, saa ainaisesti haparoida salaperäisyydessä.

Jos on varmaa, että kaiken, mitä meissä on, täytyy olla myöskin luonnossa, koska kaikki tulee meille siitä, jos ajatus ja kaikki logiikka, minkä se on pannut olemuksemme korkeimmalle huipulle, ohjaavat tai näyttävät ohjaavan elämämme kaikkia tekoja, ei siitä suinkaan seuraa, ettei kaikkeudessa olisi ajatusta paljoakin ylempää voimaa, jolla ei olisi siihen mitään ajateltavaa suhdetta, joka elähyttää ja johtaa kaikkea toisten lakien mukaan, ja josta on meissä vain melkein huomaamattomia jälkiä, samoin kuin kasveissa ja kivennäisissä on vain melkein huomaamattomia ajattelemisen jälkiä.

Kaikissa tapauksissa ei tässä ole mitään syytä lannistumiseen. Ihmisen kuvitelma pahasta, rumasta, hyödyttömästä ja mahdottomasta on ehdottomasti väärässä. Ei tule odottaa, että kaikkeus muuttuisi, vaan että älymme kehittyisi tai ottaisi osaa toiseen voimaan, ja meidän tulee säilyttää luottamuksemme maailmaan, joka ei tunne käsityksiämme päämäärästä ja edistyksestä, koska sillä epäilemättä on ajatuksia, joista meillä ei ole mitään käsitystä, ja joka sitäpaitsi ei voi tahtoa pahaa itselleen.

VII.

Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä täydellisemmin tietämättömyytensä alaa — siinä kaikki, mitä ihmistieto saattaa toivoa.