Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme näkevät — lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa? Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?
IV.
Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset yhdistelmät tehty, — väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan äärettömyyteen liian suurta painoa.
Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia, syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia, sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot, jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka, jolla ei ole loppua… Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei liikkumatonta eikä muuttumatonta.
Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää — yhdentekevää kumpiko — hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.
Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat, olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin. Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei supista mitättömiin.
V.
Muutoin, jos tulee puhua suoraan, vaikka pimeydessämme puhuisimmekin lakkaamatta ja häpeämättä ristiin, ja palataksemme ensimäiseen otaksumaan, tuohon mahdollisen kehityksen aatteeseen, on hyvin uskottavaa, että se taas on niitä aivojemme lapsellisia vajavuuksia, jotka estävät meitä näkemästä asian oikeata laitaa. On yhtä todennäköistä, kuten olemme edellä osoittaneet, ettei ole ollut eikä koskaan tulekaan olemaan minkäänlaista kehitystä, koska sillä ei voi olla päämäärää. Korkeintaan voi syntyä joitakin hetkellisiä yhtymiä, jotka silmäraukoistamme näyttävät onnellisemmilta tai kauniimmilta kuin toiset, samoin kuin meistä on kulta kauniimpaa kuin tien loka, tai komean puutarhan kukka onnellisempi kuin mukulakivi likaviemärin pohjalla, mutta kaikki tämä ei nähtävästi ole mitenkään tärkeää, ei vastaa minkäänlaista todellisuutta eikä paljoakaan todista.
Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä selvempänä esiintyy älymme heikkous, se kun ei kykene sovittamaan edistyksen eikä edes kokemusten ajatusta äärettömyyden ylimmäiseen käsitteeseen. Vaikka luonto meidän nähtemme lakkaamatta toistelee itseään ja tuottaa väsymättä, vuosituhansien kuluessa, samoja puita ja samoja eläimiä, emme silti saata ymmärtää, miksi maailmankaikkeus aloittaa loppumattomasti uudelleen samoja kokeita, joita on tehty miljardeja kertoja.
Välttämätöntä on, että lukemattomissa yhdistelmissä, joita tapahtui ja tapahtuu rajattomina aikoina, rannattomissa avaruuksissa, on ollut ja on vieläkin miljoonittain kiertotähtiä ja siitä johtuen miljoonittain aivan meidän kaltaisiamme ihmiskuntia, myriadien toisten rinnalla, jotka siitä enemmän tai vähemmän eroavat. Emme saa sanoa, että on mahdotonta kuvitella sellaista olosuhteiden yhteensattumaa, joka tarvittaisiin uudestaan luomaan taivaankappale, mikä kaikessa olisi meidän maapallomme kaltainen. Älkäämme jättäkö huomioon ottamatta, että olemme äärettömyydessä, ja että tämän kuvittelemattoman yhteensattuman täytyy pakostakin tapahtua siinä kivuttomuudessa, jota emme voi kuvitella. Jos tarvitaan tuhansia miljardeja tapauksia, että kaksi viivaa sattuisi yhteen, eivät nuo tuhannet miljardit täytä äärettömyyttä sen enempää kuin yksi ainoa tapaus.