Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle, mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja ajatuksiini."

Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä tiedämme, ettei sitä enää ole.

Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä ravintonsa ja elähyttäen sitä.

"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."

VIII.

Mikä lopuksi lieneekin totta — joko hyväksymme abstraktisen, ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton, järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään, kehittyy eikä vielä ole vakiintunut — niin meille on ennen kaikkea tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.

11. luku.

Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.

I.

Edellinen äärettömyys, ihanteellinen ja järkemme vaatimuksia paraiten vastaava äärettömyys ei näiden ominaisuuksiensa vuoksi suinkaan ansaitse etusijaa. Meidän on mahdoton aavistaa, mitä meistä siellä tulee, koska siellä näyttää olevan mahdotonta, että jokin kehittyisi joksikin. Meille ei siis jää muuta keinoa kuin tutkistella jälkimäistä, sitä, jonka näemme ja kuvittelemme ajassa ja avaruudessa.