V
Olipa se hurja ilta, samoin kuin edellinenkin!
Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.
Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän sai hän nauraa.
Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja se sai hänet pulaan.
Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä "parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa. Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita viinikellarinsa oivallisuudesta.
Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen, unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen. Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten laulun säestykseksi:
"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi mieleni ehdottamaan, että —"
Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet lempeämmälle tuulelle.
Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja kuiskutti yhtä mittaa: "… Hän on Schornin uusi liiketoveri… rahaa kuin roskaa… suuria tuumia mielessä… aikoo perustaa tehtaan tänne kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota juomme."
Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat Rassmanniin ja sampanjalaseihin.
Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen viininjuojiin.
Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:
"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu, hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."
Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.
Mutta juutalainen kauppias maksoi laskunsa ja poistui konserttisalista.
Huoneessa, jossa vallitsi suuri kuumuus, kohosi tunnelma yhä korkeammalle.
Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden näytellä "suuria herroja".
Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.
Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla, sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua. Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle, muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.
Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig — laseja koko seuralle".
Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja yleisen melun lävitse tytön jälkeen:
"Kansatar Hedwig, kahdeksan lasia tarvitaan, kansalainen isäntä, kahdeksan lasia!"
Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen vakinaisia puheenparsiaan.
Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan. Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina. Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen, ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa, joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.
Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.
Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja piipitti viinin autuuttamana:
"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän palkkansa."
Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.
Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:
"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda tai Antoinette.)
Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä seurustelua.
"… Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien pesään?… Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa ilman leikkauksia… No, se on hyvä… Ajatelkaas vain, hyvät herrat — Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen — mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"
Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.
Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä katseita.
Rosa näytti vanhan tuttavan syleilyssä kokonaan sulaneen.
Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun" tuntea olevansa vanhassa osassaan.
Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein, laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.
"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi sisällön yhdellä siemauksella alas.
Ja Schornin liiketoveri huusi uudelleen:
"Hedwig, vielä uusi pullo soittokunnan naisille —"
Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan, kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.
"Punaviiniä siis —"
Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.
Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:
"… Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä ei enää paljo kostunut… joku asiamies toimitti minut tähän soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni… on niin ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti aina siveydestään kiinni kynsin hampain."
Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:
"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?… Mitä sinä puuhailet?… Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös, minun on nälkä."
Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.
Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi toistaiseksi mitä tahtoikin.
Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.
Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.
Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.
Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut, painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.
"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi sormellaan uhaten:
"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.
Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.
Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.
"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi –"
Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".
Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän:
– – – Mies sellainen kuin markiisi, hän ymmärtää sen paremmin — —
Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille. Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi kysymys ylevästäkin teoksesta.
Hämärsi jo aamu, kun erottiin.
Kun Rassmann oli maksanut laskunsa, olivat hänen rahansa melkein lopussa.
Kunnon Schornin kauniit kirjarahat!
Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.