IV
Niin, herra Antonius Pältzoldt piti huolen siitä, että Rassmann piti silmäinsä edessä maailman kurjuuden, erittäinkin omansa.
"Kultaisen leijonan" vierashuoneihin kuului pieni huone, joka oli muista erillään ja johon kulettiin pienen kasvitarhan kautta. Täällä oli kommunistin ja tasavaltalaisen vakituinen kohtauspaikka.
Täällä pelattiin ja maisteltiin, ja täällä esitti Marat toinen maailmaa järkyttävät suunnitelmansa, jotka panisivat Europan valtaistuimet vapisemaan. Täällä antoi pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja hengessä määräyksensä, joiden rinnalla Parisin vallankumouksellisen tuomioistuimen määräykset yhdeksännen termidorin edellä näyttivät pelkältä lastenleikiltä.
Milloin Schorn oli saapuvilla aamuryypyllään, puhuttiin myöskin uusimmista valtiollisista tapahtumista, sitte löi pieni herra Antonius Pätzoldt vielä pienemmän nyrkkinsä raivoissaan pöytään ja huusi vihanvimmoissaan, joskin hillityllä äänellä:
"Kansalaiset, asiain täytyy muuttua, meidän täytyy tehdä tabula rasa.
Minä ehdotan tietä giljotiinille, ilma on liian kuiva."
Kohta tämän jälkeen vingahti hän piipittävällä äänellään kahden muun huoneen lävitse tarjoiluhuoneeseen ja tilasi uuden lasin olutta.
Tästä verenjanoisesta miehestä oli ilma aina liian kuiva.
Ja yhä uudelleen löi hän nyrkkinsä pöytään, jotta lasit hyppivät, puhui pelottavia sanoja: "Minä olen valmis katusulkuihin, meidän täytyy tehdä tabula rasa".
Rassmannia, joka pohjaltaan kuului kuokkavierasluonteihin, jotka kaikesta ajattelevat kyynillisellä välinpitämättömyydellä, kunhan heille itselleen vain käy hyvin, huvitti sydämestään tämä "hullu kääpiö", mutta hänellä olivat aina valmiina nämä paljon merkitsevät sanat:
"Odota, rakas tohtori, aika tuo neuvon. Muuten on meidän tunnussanamme: kaikki lainsäädännön tietä, väkivalta viimeksi."
Karkotettu agitaattori ei unhottanut koskaan, että hän täten oikeastaan lausui Schornin mielipiteen ja että nuori mestari oli saapuvilla kuulemassa. Mutta hänen sydämensä synkissä sopukoissa, siellä mistä ihminen yksikseen lukee pienen sanan "lurjus", uinaili tunne, joka salaisuudessa imi itseensä pienen suurisuun ajatukset ja olisi ilolla tervehtinyt "_tabula rasa'_a".
Schorniin tekivät "hullun kääpiön" elkeet vastenmielisen vaikutuksen. Tämä personoitu ilvenäytelmä, täynnään juomahimoa, laiskuutta ja suurisuisuutta, joka ajatteli vapautta karhunnahkoihin kääriytyneenä, ei voinut kovan työn mieheltä voittaa ainoatakaan hyväksymisen hymyä.
Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.
Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan menevänsä liian pitkälle.
Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan yksinkertaisesti ja vastasi:
"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte lisäsi hän vakavasti:
"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän saattaisi lörpötellä. —"
Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, ettei
Rassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!
"Sinähän olet ajatellut kaiken, Gustav — oikea diplomaatti."
Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi ollut niiden totuudesta vakuutettu.
Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin "huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen kähertäjän.
Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet. Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.
Hän tunsi pakottavaa tarvetta esittää raivoisalle vallankumoukselliselle nämä sanat "huonosta seurasta" kaikella sillä ärsyttävällä pilkalla ja peitetyllä loukkaushalulla, joka ulkonaisesti näyttää aina osaaottavalta, mutta sisimmässään kuohuu ilkeästä riemusta.
Vasta saadun loukkauksen kantaa helpommin, jos sen kaksin kerroin antaa toiselle takaisin. Marat toinen alkoi heti kiroilla. Oh, hän ei ollut koskaan voinut häntä oikein kärsiä, tätä naapuri puuseppää ja sorvaria, joka aina kantoi sinistä esiliinaansa niin vaateliaasti nähtävänä, ikäänkuin tahtoisi viitata taivaan väriin, jonka hän on tuonut maan päälle.
"Tämä porvari, hän vasta on oikea laatuaan! Sanon teille, herra tohtori, (herra Antonius Pätzoldt ei tahtonut kohteliaisuutta pitää ilmaiseksi hyvänään, ja antoi 'tohtorin' joka tilaisuudessa takaisin) — sanon teille, meidän kesken sanoen, nykyään täytyy olla varovainen. Luuletteko tosiaankin, että hän tosiaankin vilpittömästi tarkottaa asiamme parasta? Hänellä on velaton talo, ajan oloon hän syö itselleen soman vatsan ja samalla puhuu yhdenvertaisuudesta kaikille. Haha, tämä porvari, tämä porvari!… Hän pöyhistyy päivä päivältä, ja jos hän antaa parisen kolikkoa puolueelleen, niin silloinkos hän on tehnyt aivan ihmeitä köyhien ja kurjien hyväksi. Samallainen rahapohatta porvari kuin kaikki muutkin."
Velaton talo, porvari — se riitti, jotta Rassmann kuunteli levollisesti kaikkia epäluuloja Schornia kohtaan.
Marat toinen raivostui yhä enemmän, mitä kauvemmin hän näki Rassmannin vaikenevan.
"… Mitä olisi hänen tehtävä, jos hän tosiaankin rehellisesti kannattaisi asiaamme. Ei enempää saisi hänellä olla kuin mitä välttämättöminä min tarvitsee. Kaikki muu olisi hänen käytettävä puolueen ja suurten taistelijain ja marttyyrien hyväksi. Oi, sanon teille, kunnioitettava herra tohtori, jokainen aate on vain petollisuuden naamio, jollei sitä pyritä teossa toteuttamaan. Ja juuri sellaiset ihmiset kuin tämä Schorn ovat puolueemme suurten ja korkeain tarkotusten vaarallisimmat viholliset. Teoriassa näyttelevät he ihmisystävää ja in praxi ovat he suurimpia egoisteja ja salaisia mässääjiä."
Ja niin jatkui kotvan aikaa, keskeytyen ainoastaan tilauksiin, jotka hän teki tarjoilijalle, kunnes hirmuinen mies jälleen tuli vanhoille soutuvesilleen.
"Sentähden sanon minä, kaikesta on tehtävä tabula rasa! Ken haluaa joutua vallankumouksellisen tuomioistuimen eteen, aivan brevi manit! Se on aikamme vauhtipyörä, joka tekee lopun porvarillisten koko sakista… Kaikki on julistettava kansallisomaisuudeksi… Julman ankarat lait lakkautettavat… Jumala viralta pois, kuten aikoinaan Ranskassa, silloin se vetelee, Dixi."
Marat toinen lörpötteli yhä edelleen ja veti taskustaan suuren paperinipun, josta hän valmistautui lukemaan joukon määräyksiä.
Rassmann istui kuin kokoonkyyristyneenä ja hautoi omia mietteitään.
"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? Aivan
Maratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"
Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.
Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen sentneriä konnankoukkuja.
Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.
Lasit kilahtelivat ja Marat toinen huusi huiluäänellään:
"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi, katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"
Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.
Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.
Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta puuttuu tarpeellisinkin.
Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli enemmän kuin hänellä.
Kuinka oli mahdollista, että Schorn, tavallinen, keskinkertainen ihminen, kuuluva niihin miljooniin nolliin, jotka katoavat maanpäältä yhtä äänettömästi kuin ovat tulleetkin, ilman että maailman tasapaino siitä kärsii, kuinka oli mahdollista, että tämä yksinkertainen käsityöläinen omisti enemmän kuin hän, Rassman, joka henkisine ominaisuuksineen oli itse osa niistä "suurista aatteista", joiden puolesta hän taisteli, joiden tähden kärsi, joiden tähden oli lähtenyt maanpakoon, ja nyt henkisenä voimana oli riippuvainen puhtaasti aineellisesta, uuden paratiisin julistajana sai sen nähdä vain kaukaa, kun hänen samanmielinen toverinsa oli jo siellä sisällä?
Ennen olivat tuhatlukuiset joukot häntä elättäneet, nyt eli hän yhden ainoan jalomielisyydestä, — yhden ainoan, jolla oli maaperä ja pohja jalkojensa alla ja kuitenkin oli vain ihminen kuten hänkin, syntynyt alastonna ilman oikeutta tämän maailman nautinnoihin. Tätä yhdenvertaisuutta nähdessään olisi hän voinut ääneen nauraa.
Mutta niin se on: yhdet kylvävät aina eivätkä koskaan niitä, ja toisilla on sato aina kypsänä heidän koskaan kylvämättään.
Voi, jospa kerran koittaisi aika, jolloin jokainen voisi kaksin-, kolminkertaisesti kostaa kärsimistään kurjuuden ajoista!
Hän oli hänet syöttänyt, juottanut, vaatettanut, teki sen joka päivä. Hän kohteli häntä paremmin kuin hän milloinkaan oli saattanut keltään toiselta odottaa; hän ei tahtonut häntä työskentelemään, antoi vain hänelle rahaa, kun hän sitä tarvitsi.
Schorn ei näyttänyt tosiaankaan sanoja: "mikä on minun, se on sinun", pitävän vain pelkkänä korulauseena, mutta Rassmann näki vain pikkusormen, joka hänelle täten oli ojennettu. Hän tahtoi toisen, kolmannen — hän tavotteli koko kättä.
"Mihin hän tarvitsee rahaa, miksi hän olisi jättänyt ne käytettäväksi, jollei hän käyttäisi niitä hyväkseen?"
Samana minuuttina, jona tämä ajatus pälkähti Rassmannin päähän, tuli se määrääväksi hänen seuraavalle elämälleen.
Päivälliset taskurahat eivät enää riittäneet. "Kultaisessa leijonassa" oli isännän liitutaululla, jossa monet muutkin nimet jo olivat merkityt, piirrellyt Rassmannin nimen yhteyteen joukon numeroita ja viiruja, joista ainoastaan hän ja hänen velallisensa saattoi saada selvän.
Tosin oli paksu ravintolan isäntä tehnyt sen sellaisen miehen naamalla, joka tietää, kenen kera on tekemisissä, mutta kiusallisia sellaiset velat olivat sentään.
Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.
"… Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet, kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."
Rassmann ei ollut erehtynyt: Schorn oli kohta tulta ja liekkiä.
"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy sinun saada. Sinun täytyy aina olla 'au fait', eikös se niin ollut?"
Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "au fait". Sitte vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.
"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria, kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"
Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin, joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken aina toiselta pyytää rahaa.
Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta toiminnasta, johon hän aikoi antautua.
"… Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin: me molemmat tulemme sen kirjottamaan."
Schorn keskeytti hänet ääneensä nauraen.
"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi! Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"
Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann, joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää tuulta edukseen.
"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme sitte kirjan Sveitsissä."
Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet, jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten kuin rahalla.
"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."
Ja hän nauroi kuin hupsu mielissään.
Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan paremmin kuin Rassmann.
Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin in petto.
"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin viiden taalarin velka, jos sinä —"
Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen valtaamana, sanoi hän:
— Tietysti, tietysti — ei kysymistäkään, rakas poikaseni.
— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.
Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa viidellä taalarilla.
Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan" tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä kaksikymmentä.
Olisipa sekin ollut kaunista, panna nämä kirkkaat rahat kirjoihin!
Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?
Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon, jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.
Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin tingeltangelia.
Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta leijonasta" konserttihuoneustoon.