VI
"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin päivä alkoi jo valeta."
Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin ajatukset olivat hänen luonansa.
Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta" tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen mennessä.
Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen, että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos pitkään.
Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta — mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin olikin miellyttävä ihminen.
Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä rouvaa kohtaan.
Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä hän ajattele mitään pahaa.
Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua, turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa valossaan.
Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen, olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.
Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle sukulaisten luo.
Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:
"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta pukunne sopii teille erittäin hyvin".
Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi sydämellisesti nauraen:
"Näetkös, Hannaseni, siihen ei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."
Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa puku — hm —
Mutta Hanna oli huomannut, että puku "sopi erittäin hyvin".
Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain taloustoimensa sen sallivat.
Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet, mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi, että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan agitaattori hänen miehensä paras ystävä!
Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.
Mutta rouva Schorn ei tiennyt kaikesta tästä mitään.
Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni, olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää puhua."
Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen uskollisen käsityöläismestarin mielestä!
Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka on vilpitön kaikissa asioissa."
Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa asiain mennä menojaan.
Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli yöllä antanut potkun!
Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on, että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa. Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä ruoskaniskuja palkakseen!
Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä, se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa. Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se vihaa teitä.
Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!
Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!
Niin, Rassmannin tähden kuritettiin pientä mäyräkoiraa joka päivä.
Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.
Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin sanonut enempää ajattelematta.
Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.
Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja tavoitteli purrakseen.
Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun. Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan, jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.
Siitä sai se tuomionsa.
Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään, hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle kohtuutta.
Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.
Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen tapaansa.
"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen enempää ajattelematta.
Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!
Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan, telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
"Meidän täytyy panna koira pois päiviltä", tuumittiin sitte.
Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja alkaessa vikistä.
Tämä hellytti jälleen Schornin; vielä enemmän hänen vaimonsa.
Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.
Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —
Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa, maistaen hieman berliiniläistä elämää.
Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei turmellut suhdettaan häneen.
Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —" (rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi; agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.
"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"
Schorn ei antanut hänen puhua edes loppuun, vaan sekaantui kohta:
"Mutta, hyvä mies, sehän on selvää itsestään — tunnen sen."
Ja Rassmann, joka oli parhaalla puhetuulellaan, puhui pitkään ja siinä valossa kuin hänen pitkästä viipymisestään olisi riippunut koko puolueen menestys.
"… Olemme luvanneet kokoontua useammin puhumaan puolueen asioista…
Aiomme muodostaa klubin ja katsoa emmekö täällä voisi saada
minkäänlaista agitatsionia aikaan, tietysti kaikessa salaisuudessa.
Mutta ken ei mitään uskalla, hän ei mitään voita."
Rassmann tiesi liiankin hyvin miten hän sai Schornin mielen puolelleen. Sen näki hän siitä harrastuksesta, jota nuori mestari osotti "uutta" aatetta kohtaan.
Mutta rouva oli huolissaan. Merkillistä — hän ajatteli etupäässä kotiystävän parasta.
"Älkää tehkö sitä, jättäkää mieluummin puuttumatta asiaan, se voisi tulla teille vaaralliseksi. Ette tunne ihmisten mielialaa täällä."
Rouva näytti aivan kiihtyneeltä, niin että hän oli Rassmannista kauniimpi kuin konsaan, kun tämä katseli häntä omituisella katseellaan.
Schorn nauroi ääneensä ja sanoi vaimolleen:
"Pidähän vain huolta itsestäsi. Etkö ole ylpeä tästä uudesta aatteesta?"
Hän puhui kuten aina avomielisesti ja vilpittömästi, ilman pientäkään pahaa ajatusta. Mutta Schornin täytyi ehdottomasti laskea silmänsä alas ja punastua. Rassmann huomasi sen ja kohottaakseen rouvan silmissä ansioitaan sanoi hän:
"Rouvasi tietää, että hänen huolensa koskee enemmän sinua kuin minua. Mutta kaikki pelko on tarpeeton. Sinulla ei tule olemaan asian kanssa mitään tekemistä. Vieläpä pyydän sinua rouvasi läsnäollessa lupaamaan, että pysyt koko jutusta erilläsi ja esiinnyt niin kuin asia ei koskisi sinua lainkaan."
"Loruja — siitä ei tule mitään, rakas ystävä", sanoi Schorn huiskuttaen kättään. "Olisi paljo kauniimpaa, jos saisin olla mukana työssä, mikäli kykenen —"
Mutta Rassmann riensi selittämään syitään:
"… Liikkeesi… perheesi… sinun täytyy niiden tähden olla varovainen", olivat hänen pääasialliset tekosanansa. Hän oli saavuttanut tarkotuksensa, saanut nimittäin tilaisuuden viipyä ulkona useampina iltoina viikossa niin kauvan kuin halutti, herättämättä pahennusta myöhäisellä kotiintulollaan.
Schorn ei kuitenkaan tahtonut jättää tässä asiassa tekemättä mikä oli mahdollista.
Kun he jäivät taas kahden kesken, alkoi hän: "On itsestään selvää, että rahani ovat käytettävissänne mikäli riittävät. Tuleehan teillä olemaan menoja yhteen ja toiseen — kentiesi tarvitset vielä kirjoihinkin, muista silloin minua, mutta tee minulle mieliksi ja ole varovainen. Minuun koskisi kovasti, jos joudut ikävyyksiin. Tiedäthän, että teen puolueen hyväksi mitä voin. Kaikki aatteen puolesta!"
Rassmann oli taasen voittopuolella; hänen arvonsa ystävänsä silmissä oli suurempi kuin koskaan.