GLOSTER.
Kyll', liiaksikin hyvin.
EDGAR.
Kumman kummaa
Mik' olento se tuolla vuoren huipull'
Erosi teistä?
GLOSTER.
Köyhä kerjäläinen.
EDGAR.
Täält' oli silmät sen' kuin kaksi kuuta,
Tuhannen nokkaa päässä sen, ja sarvet
Kuin meren hyöky laineiset ja kierot;
Varmaankin hiisi. Kiitä, miekkonen,
Pelastuksestas valon jumaloita,
Jotk' ihmeill' itsellensä arvon hankkii.
GLOSTER.
Sen uskon nyt. Vast'edes tuskan kärsin,
Siks kun se itse huutaa: "nyt jo riittää!"
Ja "kuole!" Olennon, jost' äsken puhuit,
Ma luulin ihmiseks; hän paholaista
Nimitti usein. Hän mun tuonne johti.
EDGAR.
Tyyn' ole vaan ja kärsi. — Mut ken tuossa?
(Lear tulee metsäkukkasilla kummalliseksi koreiltuna.)
Ei koskaan terve järki haltijaansa
Noin koristele.
LEAR.
Ei, he eivät voi mua rahanlyönnistä ahdistaa: minä olen kuningas itse.
EDGAR.
Oi, näköä sydäntä kalvavaa!