LEAR.
Lie liikaa sinust', että raivo myrsky
Pintaamme karmii näin: niin sinust' ompi;
Mut missä suuremp' istuu kipu, tuntuu
Pienempi tuskin. Karhua sa kartat,
Mut saavut ärjään meren luo, ja juokset
Takaisin karhun kitaan. Ark' on ruumis,
Kun miel' on jouten; mielessäni myrsky
Vie tunnon kaiken aisteilta, pait yhden,
Jok' elää: lapsen kiittämättömyys.
On niinkuin repis kättä suu, siit' että
Se tarjoo ruokaa. — Mutta tyynni kostan!
En enää itke. — Jättää minut yöhön
Tällaiseen! — Virtaa, sade! Kyllä kestän. —
Tällaiseen yöhön! Goneril, Regan! — Hyvän
Ja vanhan isänne, jonk' aulis sydän
Kaikk' antoi pois. — Oi, tää tie hulluuteen vie!
Ei, sitä kartan: enempää ei siitä!
KENTIN KREIVI.
Sisähän, herra hyvä!
LEAR.
Mene itse
Ja rauhaas etsi. Mun ei salli myrsky
Sureilla, mikä kipeämmin koskee. —
Mut menen sentään. (Narrille.) Ensin sinä, poika!
Koditon köyhyys, oi! — No, mene, mene!
Min' ensin rukoilen, ja sitten maata. —
(Narri menee mökkiin.)
Alastomat te kurjat raukat, jotka
Nyt tylyn myrskyn piestävinä käytte,
Kuin suojattomin päin ja nälissänne,
Reikäiset ryysyt yllä, turvaa saatte
Moist' ilmaa vastaan? Liian vähän olen
Tuot' aatellut. Tää lääkettäs on, herruus!
Nyt koita, tunne itse, mit' on kurjuus,
Ett' antaa sille voisit kyllyydestäs,
Pelastain uskon taivaan vanhurskauteen.
EDGAR (sisältä). Puolitoista syltä! puolitoista syltä! Tom-raukka!
(Narri juoksee mökistä ulos.)
NARRI.
Älä tule, setä, tänne; täällä on peikko. Apua! apua!
KENTIN KREIVI.
Kätesi tänne! — Ken se siellä?
NARRI.
Peikko, peikko! Hän sanoo, että nimensä on Tom-raukka.
KENTIN KREIVI.
Ken sinä, joka pahnoiss' yrmit siellä?
Käy esiin!
(Edgar tulee, tekeytyen hulluksi.)