EDGAR.
Mua pannaan julistettavan ma kuulin;
Ajoa pakoon pääsin suotuisaan
Puun onttoon. Ei niin satamata auki,
Ei paikkaa, joss' ei ihmeen tarkat vahdit
Mua väijy. Nyt kun pakoon vielä pääsen,
Pelastan itseni, ja päätän ottaa
Halvimman, katalimman muodon, millä
Ikänä kurjuus, ihmisyyden pilkaks,
Elukkaa matkii. Likaan tuhrin kasvot,
Lanteille hurstin kierrän, vanukkeille
Sykerrän hiukseni, ja alastonna
Näin pilvien ja myrskyn vainot kohtaan.
Mull' esimerkkinä ja mallina
Tän seudun hullut on, jotk' ulisten
Käs'varsiin paljaisin ja turtiin lyövät
Okaita, nauloja ja oksanpäitä,
Ja hirmun nostain käyvät kaikki töllit,
Kurjimmat kylät, paimenkojut, myllyt.
Kiroilla kauheilla tai rukouksilla
Pakoittain sääliin. — Turlygood parka! Tom parka!
Se jotakin on, — Edgar ei niin mitään.
(Lähtee.)
Neljäs kohtaus.
Glosterin linnan edusta. Kent jalkapuussa.
(Lear, narri ja muuan ritari tulevat.)
LEAR.
On kummaa kotoa noin mennä eikä
Takaisin laittaa airuttani.
RITARI.
Kuulin,
Ett'ei viel' eilen aikeiss' ollut matka.
KENTIN KREIVI.
O, terve, jalo herra!
LEAR.
Mitä? Ratoks
Häpäisetkö noin itseäs?
KENTIN KREIVI.
En, herra.
NARRI. Ha, ha! Kah, tuolla on paksut sukkanauhat. Hevosia sidotaan kiinni päästä, koiria ja karhuja niskasta, marakatteja kupeesta, mutta ihmisiä jaloista; jos ihminen on liian kipakka jaloiltaan, niin saa hän puiset sukat.