BRUTUS.
Sen teit, jot' olis katua sun tullut.
Mua ei sun uhkas, Cassius, säikytä.
Niin vahva mull' on varus kunnossani,
Ett' ohi käy ne niin kuin tuulen henki,
Jost' en ma huoli. Rahasumman sulta
Ma pyysin; kielsit sen. En kultaa minä
Voi halvoin keinoin laittaa. Kautta taivaan!
Sydämen' ennen rahoiks lyön ja valan
Vereni drakmoiksi, kuin petoksella
Maanmiehen känsäisestä kourast' äyrin
Katalan kiskon. Sanan sulle laitoin
Ja kultaa pyysin joukoilleni palkaks';
Sen kielsit. Tuoko Cassion kaltaist' on?
Mult' oisko saman vastuun Cassius saanut?
Niin saidaksi jos Brutus tulee, että
Noin halvan rovon ystävältään kätkee,
Varusta silloin nuoles, taivaan taatto,
Ja hänet murskaks lyö!
CASSIUS.
En kieltänyt ma.
BRUTUS.
Sen teit.
CASSIUS.
En tehnyt: vastuuntuoja viisas
Ei ollut. — Sydämeni murtaa Brutus.
Suo ystäv' anteeks ystävänsä puutteet,
Mut mun vaan Brutus tekee suuremmiksi.
BRUTUS.
En sitä tee, jos niill' et mua vaivaa.
CASSIUS.
Et rakasta mua.
BRUTUS.
Vikojasi en.
CASSIUS.
Ei silmä ystävän näe vikaa moista.
BRUTUS.
Imartelijan ei, vaikk' oliskin se
Niin suuren suuri kuin Olympin huippu.
CASSIUS.
Antonius, nuor' Octavius, tulkaa, tulkaa.
Ja kostakaa nyt Cassiolle yksin!
Väsynyt Cassius on mailmaan:
Hänt' ystäv' ivaa, veli vainoo; häntä
Kuin orjaa haukutahan; viat kaikki
Vakoillaan, kirjaan pannaan, muistin avuks,
Ja vasten naamaa viskataan. Oi, hengen
Pois silmäin kautta voisin itkeä! —
Tikari tuoss' on, tässä paljas rinta,
Ja siinä sydän, kultaa kallihimpi
Ja rikkahampi Pluton aarnioita;
Jos olet roomalainen, pois se riistä!
Ken kullan kielsi, antaa sydämensä.
Nyt iske, niinkuin Caesariin; ma tiedän:
Kun vihas suurin oli, silloin lemmit
Hänt' enemmän kuin koskaan Cassiota.