LUCIUS.
Kyllä, herra.
(Lähtee.)
BRUTUS.
Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa
Juur siksi että näen lukea.
(Avaa kirjeen ja lukee.)
"Brutus, sa nukut: herää! Tunne itses!
Pitääkö Rooman —? — Puhu, isku anna,
Pelasta! Brutus, sinä makaat; herää!" —
Kehoituksia moisia mun tiellen'
On usein viskelty. "Pitääkö Rooman —?"
Näin ehk on ajatus: Pitääkö Rooman
Pelätä yhtä miestä? Mitä? Rooman?
Es'isänipä Rooman kaduilt' ajoi
Tarqvinion, tuo kun kuninkaaksi pyrki.
"Puhu, isku anna, pelasta!" — Minunko
Puhua pitäisi ja isku antaa?
Oi, Rooma! jos siit' apua on, vannon,
Ett' toivees täyttyy Bruton käden kautta.
(Lucius palajaa.)
LUCIUS.
Mars-kuuta viidestoist' on kulumassa.
(Ovea kolkutetaan.)
BRUTUS.
Vai niin. Ovea kolkutetaan; katso.
(Lucius lähtee.)
Siit' asti kuin mua Caesaria vastaan
Cassius yllytti, en ole maannut.
Hirmuisen teon ensi aiheest' alkain
Sen täytäntöön on koko väliaika
Kuin hourimista taikka julmaa unta.
Jäsenten kuolevaisten kanssa neuvoiss'
On silloin hengetär, ja ihmissielu,
Kuin pieni valtakunta, tuntee silloin
Kapinan oireita.
(Lucius palajaa.)
LUCIUS.
Veljenne Cassius[1] ovell' on, hän teitä
Haluais nähdä.
BRUTUS.
Yksinkö hän on?