LUCIUS.
Mua kutsuittenko, herra?
BRUTUS.
Vie tuohus lukuhuoneeseni, Lucius,
Ja kun se palaa, anna tieto mulle.
LUCIUS.
Kyll', oiti, hyvä herra.
(Lähtee.)
BRUTUS.
Sen miehen kuolla täytyy. Syyt' ei mulla
Omasta puolest' ole häntä sortaa,
Vaan yhteishyvän vuoks. Hän tahtoo kruunun. —
Ei tiedä, miks tuo miehen luonteen muuttaa.
Heleä päivä kyyn tuo piilost' ilmi,
Ja silloin varull' ole. Kruunun! — niin!
Ja silloin varmaan hälle suomme okaan,
Joll' ehdon tahdon voi hän turmaa tehdä.
Suuruuden väärinkäytöst' on, jos tunto
Eroittuu vallasta; ja Caesarista
En, totta puhuin, juuri tiedä että
Hänessä himo suuremp' ois kuin järki.
Mut kokemus se näyttää, että nöyryys
On nuoren vallanhimon tikapuina:
Päin niitä kapuajan kasvot kääntyy,
Mut korkeimman kun huipun saavuttaa hän,
Hän selän niille kääntää, pilviin tähtää,
Ja halvaks aliportaat katsoo, jotka
Hänt' ylös johti. Niin myös Caesar saattaa —
Ei, estää täytyy tuo! Ja kosk' ei riita
Saa siitä tarpeeks muotoa, mit' on hän,
Niin sano näin: mit' on hän, saavuttaa voi,
Eneten, vaikka minkä ylimäärän.
Siis kyyksi kuoress' ajattele häntä,
Jok' ilmi hautuneena sukuun tulee
Ja pureksii; ja kuoressaan se surmaa.
(Lucius palajaa.)
LUCIUS.
Jo palaa tuohus huoneessanne, herra.
Kun ikkunalta piitä etsin, löysin
Näin sinetöityn kirjeen siinä. Varmaan
Se siin' ei ollut, kun ma maata läksin.
BRUTUS.
Käy maata jälleen, viel' ei ole päivä,
Huomennako se Mars-kuun viidestoist' on?
LUCIUS.
En tiedä, herra.
BRUTUS.
Kalenterist' etsi
Ja anna mulle tieto.