Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.
"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!" virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään selitystä.
XXV.
Mr. Balmawhapplen matkassa.
Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle. Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen; harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä. Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita miehiä.
Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen. Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.
Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen. Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat, paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.
Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston äkkivaihdos — tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.
Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille. Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.
Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen huminaan.