Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa — sillä hän ei tiennyt minä heitä pitäisi — että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.
Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen, jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja, joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan. Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana, mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.
Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.
Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen, mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä, kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.
Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan — mökkiin ensimäisenä aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä, eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan saapumatta hökkeliin.
Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle, ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi, hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa, kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella, vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.
Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin. Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin, jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.
Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja suoriutuivat lähtemään matkaan.
Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän vilkaisi taakseen — siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen, milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.
Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon vaalijansa — tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.