Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.
Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille. "Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä, lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.
"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot. Jos teidän armonne kuitenkin —"
"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä löydämme sellaisen?"
Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr. Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan sitä kuullakseenkaan.
Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli. Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli, palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan. Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina, silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan viipymättä tiedon!"
Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa, hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.
Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:
Charlie mulle armahin, armahin, armahin.
Charlie mulle armahin,
ritari nuor!
"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään leipäläpenne umpeen?