Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma, pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin liian kylmäksi vatsalleen.
Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.
"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin, antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"
Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman, tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus, runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa tavallisille urilleen.
Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle, "Mac-Murrough nan Fonnille (lauluniekalle), ja mehun juotuaan pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria, kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.
Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen: "Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; — ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; — ken ei ole kumppaniaan hylännyt; — vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut vallan-anastajalle; — kiltissä kulkeville pojille; — ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."
Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi, "että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne, niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen — hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."
Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon, jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.