Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet. Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat — kaikki osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee: siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli haihduttanut.
Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi. Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi. Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.
Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset. Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan, akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.
Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa kuin aarteen.
Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon, joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua. "Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?" Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie — Davie — Davie Gellatley!"
Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet ja kadonneet — kuolleet ja kadonneet."
"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.
"Parooni — ja Saunders Saunderson — ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi — kaikki kuolleet ja kadonneet."
Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.
Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.