Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle, kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen, minkä kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin, myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson — eli, kuten parooni leikillään häntä nimitteli, Alexander ab Alexandro — paroonilta salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella, ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista entisajan muistokapinetta.
"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua, huomannette — seisovaa karhua, koskapa jokainen hyvä vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon: hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon in actu ferociori eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa asennossa olevaksi. No niin, sir, — tällä mitä kunnioittavimmalla kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison tahi tyttären siveyttä — perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen — ja siten kävi kuten Vergilius lausuu:
"Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus.
"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia. Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset anilia, niin varmaa on, että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."
Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl. korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa Bradwardinen pyhän karhun sisällön.
Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista. Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita — "tehonsa täytti hyvä viini heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti erehtynyt.
Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan oli nimenä deoch an doruis) paroonin suvun kunniaksi.
Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin, saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle, kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta) sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan, vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi leges conviviales eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä Falstaff sanoo yön suloksi.
Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään, vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian epätasaisuuksiin — jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren, vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.
Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan, vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti ranskalaisia chansons à boire ja lasketteli latinalaisia sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa "sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti." Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi: