Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti. Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin. Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.
Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple, lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera metsästäjä — gaudet equis et canibus — muuten hyvin siivo nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään, joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua — servabit odorem testa diu — ja meidän kesken puhuen luulen, että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen — muuan Bullsegg, joka saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli hivutustautiin. Herransa kuoltua — voinetteko uskoakaan sellaista häpeää — tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan, onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta, jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle; saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla. Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä — vix ea nostra voco, kuten Naso sanoo. — Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa, omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut tuottaneet molemmatkin."
Ja siinä kun miehistä mainittiin,
he tulivat, atria alkoi niin.
VIII.
Pidot.
Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä. Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan tekotukan kamaran.
Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr. Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan, harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan tepastelevaa mäyräkoiraa.
Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä, miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka
vapaasta tahdostansa hylkäsivät
etunsa, asemansa kaikkineen.
Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään, oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto ei milloinkaan ahdistellut omistajaansa.