Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi. Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin. Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin; kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä, jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä, minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!" Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista, väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa. Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund) kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) — kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]
Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja tuota suurta majesteetillista virtaa, unser Vater Rhein, kuten hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä, missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat — noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen, jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena; viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]
* * * * *
Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne. Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja: Lähtömarssin ja isänmaallisen kuorolaulun: Suur Saksan kansa olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir). Mutta turhaan yrittää hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven, huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko hänen elämänsä seurata.
Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty, jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava… Kaksikymmentäviisi vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt… juuri tänä vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä: "Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet pulasta… Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten der Armen zeigen).
Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800 välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä. Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:
"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani… kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut… Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia. Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!… Tuskallinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?…" [15]
Ja Wegelerille: "… Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen, kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään pieni, sanomaan!… Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana… Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on se minusta sietämätöntä… Sangen usein olen kironnut olemassaoloni… Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista olennoista… Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]
Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa; Patetique-sonaatissa, op. 13 (1799) ja ennen kaikkea Kolmannen pianosonaatin, op. 10, largossa (1798). Ihmeellistä on, ettei sama leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet muut, kuten esim, hymyilevä Septetti (1800) ja kirkas Ensimäinen sinfonia (C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen ajatuksensa näihin aikoihin. Teema Septetin muunnosten andantessa on Rein-laulu. C-duuri-sinfonia on myöskin runoelma Reinistä, teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen, harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa hämytunnelmassa, fantastisessa scherzossa huomaa — millä liikutuksen tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne ovat Botticellin Bambinon silmät, hänen Pyhissä perheissään, nuo lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.
Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä. Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on. Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuin Don Juan. Schindler, joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi, alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.