Kristuksen olemuksessa on jotakin aivan erikoista. Samoinkuin sarastus käy ennen aamun valkenemista, ja talvipäivät voivat olla niin aurinkoisia, että ne viettelevät kevätkukan tuhlaamaan kultaansa ennen aikojaan, ja mielettömän linnun rakentamaan pesänsä paljaille oksille, samoin on tietysti ollut kristityitä ennen Kristusta. Siitä meidän pitäisi olla kiitollisia. Onnettomuus on vain siinä, ettei niitä ole ollut hänen jälkeensä. Yksi poikkeus on kuitenkin ollut, Pyhä Franciskus Assisilainen. Mutta Jumala olikin antanut hänelle syntyessään runoilijan sielun, ja itse hän aivan nuorena oli ottanut köyhyyden morsiamekseen salaperäiseen avioliittoon: ja runoilijan sielulla ja kerjäläisen ruumiilla hän huomasi tien täydellisyyteen helpoksi. Hän ymmärsi Kristusta ja tuli hänen kaltaiseksensa. Meidän ei tarvitse lukea kirjaa Liber Conformitatum saadaksemme tietää, että Pyhän Franciskuksen elämä oli todellinen Imitatio Christi, Kristuksen seuraaminen, runoelma, johon verrattuna tämän niminen kirja ei ole muuta kuin proosaa.
Kun kaikki on sanottu Kristuksesta, niin huomaamme hänessä suurimmaksi viehätykseksi sen, että hän on aivan kuin taideteos. Hän ei oikeastaan opeta meille mitään, mutta hänen läheisyydessään ihminen tulee joksikin. Ja jokaisella on etuoikeus päästä hänen läheisyyteensä. Kerran ainakin elämässään jokainen astuu Kristuksen kanssa Emaukseen.
Mitä minun toiseen aiheeseni tulee, taiteellisen elämän suhteesta ulkonaiseen elämään, niin tuntunee varmaan oudolta, että minä olen valinnut juuri sen aineen. Ihmiset viittaavat Reading Gaoliin ja sanovat: "Sinne taiteellinen elämä johtaa ihmisen". No, voisihan se johtaa pahempaankin paikkaan. Koneellisemmat ihmiset, joille elämä on ovelaa keinottelua, joka riippuu tarkoista keinojen ja tointen punnitsemisesta, tietävät aina mihin heidän tulee mennä, ja menevätkin sinne. He aloittivat sillä ihanteellisella toiveella, että he pääsisivät seurakunnan kirkonvartioiksi, ja olkoot he missä asemassa hyvänsä, niin seurakunnan kirkonvartijoiksi he pääsevät, mutta ei myöskään muuksi. Ihminen, joka haluaa tulla joksikin ulkopuolella omaa itseänsä, joko parlamentin jäseneksi tai kelvolliseksi maustekauppiaaksi tai suosituksi asianajajaksi tai tuomariksi tai joksikin muuksi yhtä ikäväksi, pääsee aina siksi, miksi hän on halunnut. Se on hänen rangaistuksensa. Ne, jotka haluavat naamiota, saavat sitä kantaa.
Mutta elämän liikevoimien ja niiden, joissa nuo liikevoimat ovat muuttuneet lihaksi ja vereksi, niiden laita on aivan toinen. Ihmiset, jotka vain haluavat itsensätoteuttamista, eivät koskaan tiedä minne mennä. He eivät voi sitä tietää. Sanan yhdessä merkityksessä on tietysti välttämätöntä, niinkuin kreikkalainen oraakkeli sanoi, tuntea itsensä: siinä on tiedon ensimäinen tehtävä. Mutta viisauden korkein päämäärä on siinä, että tajuaa, ettei ihmisen sielua voi oppia tuntemaan. Perimmäinen salaisuus on ihminen itse. Kun on punninnut aurinkoa vaa'alla ja mitannut kuun askeleita ja kartoittanut seitsemän taivaan tähti tähdeltä, niin jäljelle jää sittenkin oma itse. Kuka voi laskea oman sielunsa kiertorataa? Kun poika läksi etsimään isänsä aaseja, niin hän ei tiennyt, että Jumalan mies odotti häntä kruunausöljy kädessä ja että hänen sielunsa jo oli kuninkaan sielu.
Toivon saavani elää kylliksi kauan voidakseni luoda sellaisen teoksen, jotta elämäni ehtoona voisin sanoa: "Niin! juuri tähän taiteellinen elämä johtaa ihmisen!" Kaksi täydellisintä elämää, mitä minä omasta kokemuksesta olen nähnyt, ovat Verlainen ja ruhtinas Krapotkinin: kumpikin on viettänyt vuosikausia vankeudessa: edellinen on ainoa kristillinen runoilija, joka on elänyt Danten jälkeen; jälkimäisellä on tuon ihmeellisen Valkean Kristuksen sielu, joka näyttää tulevan Venäjältä. Ja näinä viimeisinä seitsemänä, kahdeksana kuukautena, huolimatta niistä melkein yhtämittaisista suruista, jotka ulkoa maailmasta ovat minua kohdanneet, olen tullut suoranaiseen yhteyteen uuden hengen kanssa, joka työskentelee tässä vankilassa ihmisten ja esineitten kautta ja joka on auttanut minua enemmän, kuin mitä sanoin voin selittää. Ensimäisenä vuonna vankilassa en voi muistaa tehneeni muuta kuin vääntäneeni käsiäni voimattomassa tuskassa ja sanoneeni: "Millainen loppu, millainen hirveä loppu!" Mutta nyt sen sijaan koetan sanoa itselleni, ja sanonkin joskus, kun en rääkkää itseäni, aivan vilpittömästi: "Millainen alku, millainen ihmeellinen alku!" Se voi todellakin olla sitä. Se voi siksi tulla. Jos se siksi tulee, niin olen suuressa kiitollisuudenvelassa tälle uudelle personallisuudelle, joka on muuttanut jokaisen ihmisen elämän tällä paikalla.
Sen voi helposti ymmärtää kun sanon, että jos olisin päässyt vapaaksi viime toukokuussa, niinkuin koetin pyrkiä, niin olisin lähtenyt täältä kiroten tätä vankilaa niin katkeralla vihalla, että se olisi myrkyttänyt minun elämäni. Olen saanut olla vuotta kauemmin vankilassa, mutta hyvyys on tunkeutunut tänne meidän kaikkien luokse, ja nyt kun lähden täältä, niin muistan aina sitä suurta ystävällisyyttä, jota melkein jokainen täällä on osoittanut minulle, ja vapautuspäivänäni minulla on tilaisuus lausua kiitokseni monelle ja pyytää heitä muistamaan minua.
Vankilajärjestelmä on kokonaan väärä. Tahtoisin antaa vaikka mitä, jos voisin muuttaa sitä päästyäni vapaaksi. Aion ainakin koettaa. Mutta ei mikään maailmassa ole niin väärää, ettei hyvyyden henki, joka on rakkauden henki, se Kristuksen henki, jota ei löydy kirkoissa, voisi muuttaa sitä, jollei oikeaksi, niin ainakin sellaiseksi, että sitä voi kestää ilman liian suurta sydämen katkeruutta.
Minä tiedän myös, että tuolla ulkona on minulle varattu paljon ilonaihetta, alkaen niistä suloisista olennoista, joille Pyhä Franciskus Assisilainen on antanut nimeksi tuuli veljeni ja sade sisareni, aina suurten kaupunkien puodinikkunoihin ja auringonlaskuihin. Jos tekisin luettelon kaikesta siitä, mikä minulla on jäljellä, niin en tiedä missä lopettaisin: sillä, totta tosiaan, Jumala loi maailman minua varten yhtä paljon kuin ketään muutakaan varten. Ehkäpä vien vankilasta mukananikin jotakin, jota minulla ei ollut ennen. Minun ei tarvitse sanoa, että minulle parannukset moraalissa ovat yhtä tyhjänpäiväisiä ja mauttomia kuin parannukset jumaluusopissakin. Mutta vaikka ihminen osoittaa vain typerää teeskentelyä siinä, että luulottelee tulevansa paremmaksi ihmiseksi, niin on sen etuoikeus, joka on kärsinyt, tulla syvemmäksi ihmiseksi. Ja siksi minä luulen tulleeni.
Jos päästyäni vapaaksi joku ystäväni panisi toimeen juhlan, eikä kutsuisi minua siihen, niin en panisi sitä yhtään pahakseni. Voin olla täysin onnellinen itsekseni. Kukapa ei olisi täysin onnellinen, jolla on vapautta, kukkia, kirjoja ja kuutamoa? Sitäpaitsi juhlat eivät enää ole minua varten. Olen itse pannut toimeen liian monta, jotta niistä vielä välittäisin. Se puoli elämää on minulta lopussa, onneksi, uskallan sanoa. Mutta jos päästyäni vapaaksi suru kohtaisi jotakuta ystävääni, eikä hän sallisi minun ottaa siihen osaa, niin tuntisin katkeruutta. Jos hän sulkisi minulta surutalon ovet, niin palaisin takaisin yhä uudestaan ja pyytäisin päästä sisään, jotta voisin ottaa osaa siihen, mihin minulla on oikeutta. Jos hän arvelisi, etten ansaitsisi sitä, etten kelpaisi itkemään hänen kanssansa, niin olisi se minulle kaikkein raskain nöyryytys, kaikkein katkerin tapa, millä minua voitaisiin loukata. Mutta se ei voisi tapahtua. Minulla on oikeus ottaa osaa suruun, ja se, joka voi katsella maailman suloutta ja ottaa osaa sen suruun, ja ymmärtää osittain kumpaistakin mysteriota, on välittömässä yhteydessä sen kanssa, mikä on jumalallista, ja on tullut niin lähelle Jumalan salaisuutta, kuin ihminen voi tulla.
Ehkäpä minun taiteeseni, yhtä hyvin kuin elämäänikin, voi tulla vieläkin syvempi sävy, jonka tunne on kokonaisempi ja vaikutus välittömämpi. Ei laajuus ole nykyaikuisen taiteen todellinen määrä, vaan syvällisyys. Me emme enää taiteessa ole sidotut tyyppiin. Poikkeuksiin meidän tulee kiinnittää huomiomme. Minä en voi kuvata kärsimyksiäni siinä muodossa, kuin ne ilmenivät, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa. Taide alkaa siinä, missä jäljittely loppuu, mutta jotakin täytyy tulla minun työhöni, täysinäisemmät muistot, rikkaammat sävelet, ihmeellisemmät vaikutukset, yksinkertaisempi rakenne — jotakin esteetistä arvoa ainakin.