Lukiessani evankeliumeja — varsinkin Pyhän Johanneksen, tai sen gnostikon, joka otti hänen nimensä ja viittansa — ja tullessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on kaiken henkisen ja ruumiillisen elämän pohja, niin huomaan myöskin, että Kristukselle mielikuvitus oli vain yksi rakkauden muoto, ja että rakkaus oli hänelle kaikkivaltias sanan täydellisimmässä merkityksessä. Noin kuusi viikkoa sitten sain lääkäriltä luvan syödä vehnäleipää karkean, mustan leivän asemesta, joka on tavallisena vankilaravintona. Se on suuri herkku minulle. Voi tuntua kummalta, että kuiva leipä voisi kellekään olla herkkua. Minulle se on niin suuri herkku, että joka aterian jälkeen syön tarkasti jokaisen murunkin tinalautaseltani tai karhealta käsiliinalta, jota käytetään pöytäliinana, jotta pöytä ei tahraantuisi; en tee sitä siksi, että minun olisi nälkä — saan nykyään aivan riittävästi ruokaa — vaan ainoastaan sen vuoksi, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä minulle on annettu. Samalla tavalla pitäisi myös ottaa vaarin rakkaudesta.
Kristuksella, samoinkuin kaikilla viehättävillä henkilöillä, oli kyky puhua kauniisti, sekä myös saada muut ihmiset puhumaan hänelle kauniisti; ja minä olen suuresti ihastunut siihen kertomukseen, jonka Pyhä Markus kertoo meille kreikkalaisesta vaimosta, jonka uskoa Kristus koetteli sanomalla hänelle, ettei hän voinut antaa hänelle Israelin lasten leipää, ja johon tämä vastasi: "syövät penikatkin — kumaria — pöydän alla lasten muruista". Useimmat ihmiset elävät saadakseen rakkautta ja ihailua osaksensa. Mutta meidän tulisi elää rakastaaksemme ja ihaillaksemme. Jos meille annetaan rakkautta, niin meidän tulisi tunnustaa, ettemme sitä ansaitse. Ei kukaan ansaitse rakkautta. Se tosiasia, että Jumala rakastaa ihmistä, osoittaa meille, että ihanteellisten asioiden jumalallisessa säädännössä on kirjoitettu, että iankaikkista rakkautta on annettava iankaikkisesti kelvottomalle. Tai jos tätä lausetta tuntuu katkeralta kantaa, niin sanokaamme, että jokainen ansaitsee rakkautta paitsi se, joka luulee sitä ansaitsevansa. Rakkaus on sakramentti, jota olisi polvilla vastaanotettava, ja niiden huulilla ja sydämessä, jotka ottavat sen vastaan, pitäisi olla sanat: Domine, non sum dignus — Herra, en ole minä mahdollinen.
Jos koskaan enää kirjoitan, nimittäin teen taiteellista työtä, niin on varsinkin kaksi aihetta, joista ja joiden kautta minä tahdon puhua: toinen on "Kristus romantisen liikkeen edeltäjänä elämässä", toinen "Taide-elämä katsottuna ulkonaisen elämän yhteydessä." Edellinen aihe on tietysti hyvin mieltäkiehtova, sillä minä en näe Kristuksessa ainoastaan korkeimman romantisen tyypin tunnusmerkkejä, vaan myöskin kaiken sen, mikä on satunnaista ja arvaamatonta romantisessa temperamentissa. Hän kaikkein ensimäisenä sanoi ihmisille, että heidän tuli elää kuin kukkaset. Hän kiinsi tämän lauseen. Hän valitsi lapset tyypeiksi, jommoisiksi ihmisten tuli pyrkiä. Hän näytti niitä esimerkkinä vanhemmille, ja tämä on aina minun omasta mielestänikin ollut pää-etu lapsista, jos siitä, mikä on täydellistä, on oleva etua. Dante kuvaa ihmissielua, kun se nousee Jumalan kädestä, "itkevänä ja nauravana kuin pieni lapsi", ja Kristus näki myöskin, että jokaisen sielun tuli olla a guisa di fanciulla che piangendo e ridendo pargoleggia. [Lapsen tapainen, joka itkien ja nauraen lepertelee.] Hän tunsi, että elämä oli vaihteleva, lyhytaikainen, liikkuva, ja jos sallisi sen jähmettyä johonkin muotoon, niin se merkitsisi samaa kuin kuolema. Hän ymmärsi, ettei ihmisten pitänyt liian vakavasti kiintyä ajallisiin, jokapäiväisiin asioihin: että epäkäytännöllisyys oli jotakin suurta: ettei ihmisen tullut liiaksi huolehtia ulkonaisista asioista. Linnut eivät sitä tehneet, miksikä siis ihminen? Hän on ihastuttava sanoessaan: "Älkäät surko huomisesta päivästä; eikö henki enämpi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate?" Kreikkalainen olisi voinut käyttää tätä viimeistä lausetta. Se on täynnä kreikkalaista henkeä. Mutta Kristus yksin saattoi sanoa molemmat ja siten antaa meidän elämällemme täydellisen ojennusnuoran.
Hänen siveysoppinsa on kauttaaltaan myötätuntoisuutta, juuri sitä, mitä siveysopin pitäisi olla. Vaikkei hän koskaan olisi sanonut muuta kuin: "Sentähden hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, että hän paljon rakasti", niin hänen olisi kannattanut kuolla saadakseen sanoa sen. Hänen oikeutensa on kauttaaltaan runollista oikeutta, juuri mitä oikeuden tulee olla. Kerjäläinen tulee taivaasen siksi, että hän on ollut onneton. En voi löytää parempaa syytä, miksi hänet sinne lähetetään. Ne, jotka työskentelevät viinitarhassa tunnin aikaa iltaviileydessä, saavat yhtä suuren palkan kuin ne, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen. Miksikä he eivät saisikin? Luultavasti ei kukaan ollut ansainnut mitään. Tai ehkä he olivat toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei voinut sietää hengettömiä, koneellisia järjestelmiä, jotka kohtelevat ihmisiä kuin elottomia olentoja ja kaikkia aivan samalla tavalla: hän ei tuntenut lakeja: vain poikkeuksia oli olemassa, ikäänkuin kukaan, tai mikään, olisi toisensa kaltainen maailmassa!
Se, mikä on perussäveleenä romantisessa taiteessa, oli hänelle luonnollisen elämän oikeana pohjana. Hän ei tuntenut muuta pohjaa. Ja kun he toivat hänen eteensä ihmisen, joka oli tavattu synninteossa, ja osoittivat hänelle hänen tuomionsa lakiin kirjoitettuna, ja kysyivät mitä oli tehtävä, niin hän kirjoitti sormellansa maahan ikäänkuin hän ei olisi kuullut heitä, ja lopulta, kun he ahdistivat häntä, hän ojensi itsensä ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä." Kannatti elää saadakseen sanoa tämän.
Samoinkuin kaikki runolliset luonteet hän rakasti oppimattomia. Hän tiesi, että oppimattoman sielussa on aina tilaa suurelle aatteelle. Mutta hän ei voinut sietää typeriä, varsinkin niitä, joita sivistys on typeröittänyt: ihmisiä, jotka ovat täynnä mielipiteitä ymmärtämättä niistä ainoatakaan, tuo erityinen nykyaikuinen tyyppi, jonka Kristus muutamin sanoin esittää kuvatessaan niitä, joilla on opin avain, mutta eivät voi sitä itse käyttää, eivätkä salli toistenkaan, vaikka sillä voisi avata oven Jumalan valtakuntaan. Hän oli aina sodassa poroporvarillisuutta vastaan. Ja sitä sotaa täytyy jokaisen valon lapsen käydä. Poroporvarillisuus oli vallitsevana sävynä siinä ajassa ja yhteiskunnassa, jossa hän eli. Aatteiden hitaassa vastaanottavaisuudessaan, ikävässä arvokkaisuudessaan, jyrkässä oikeauskoisuudessaan, ulkonaisen menestyksen halussa, täydellisessä antautumisessaan elämän aineelliseen puoleen ja naurettavassa oman itsensä arvossapitämisessään Jerusalemin juutalaiset olivat Kristuksen aikana täydellisiä esikuvia meidän päiviemme englantilaisille poroporvareille. Kristus pilkkasi ulkokultaisuuden "valkeaksi sivuttuja hautoja" ja kiinsi tämän lauseen ikuisiksi ajoiksi. Hän puhui maallisesta menestyksestä kuin jostakin halveksittavasta. Hän ei nähnyt siinä yhtään mitään. Hän näki rikkaudessa vain esteen ihmiselle. Hän ei tahtonut, että elämä olisi uhrattava jollekin ajatusten tai siveyden järjestelmälle. Hän huomautti, että muodot ja seremoniat olivat säädetyt ihmistä varten, eikä ihminen muotoja ja seremonioja varten. Hän piti sabbatti-intoilijoiden oppia arvottomien muotojen tyyppinä. Viileän ihmisystävyyden, kerskailevan, julkisen hyväntekeväisyyden, ikävän muodollisuuden, joka hivelee keskiluokan sydämiä, hän paljasti syvällä halveksumisella. Se mitä nykyään sanotaan oikeauskoisuudeksi, on meille vain mukava ja ajattelematon alistuminen; mutta heille ja heidän käsissänsä se oli hirveä ja lamauttava hirmuvalta. Kristus sen poisti. Hän näytti, että hengellä yksin on arvoa. Hänestä oli hauska osoittaa heille, että vaikka he aina lukivat lakia ja profeettoja, niin heillä ei sittenkään ollut vähintäkään aavistusta kummankaan tarkoituksesta. Sen sijaan, että he jaoittivat jokaisen eri päivän kymmeneen osaan määrättyjen velvollisuuksien tottumuksen-omaiseen kaavaan, samoin kuin he kymmeneen osaan jakoivat rahansa ja mittansakin, sen sijaan hän saarnasi miten tärkeätä oli elää täydesti joka ainoana hetkenä.
Ne, jotka hän pelasti synnistä, pelastuivat aivan yksinkertaisesti vain heidän elämänsä kauniiden hetkien vuoksi. Kun Maria Magdaleena näkee Kristuksen, niin hän särkee kallisarvoisen alabasterimaljakon, jonka yksi hänen seitsemästä rakastajastaan on antanut hänelle, ja kaataa hyvänhajuiset yrtit Kristuksen väsyneille ja tomuisille jaloille, ja tuon yhden hetken vuoksi saa hän iankaikkisesti istua Ruutin ja Beatricen kanssa paradiisin lumivalkoisten ruusupensaitten varjossa. Kaikki mitä Kristus sanoo meille hellänä varoituksena on se, että joka hetken tulisi olla täynnä kauneutta, että sielun alati pitäisi olla valmiina vastaanottamaan ylkää, aina kuunnella rakastetun ääntä, sillä poroporvarillisuus on vain se puoli ihmisen luontoa, jota mielikuvitus ei kirkasta. Hän näkee kaikki elämän suloiset vaikutteet ikäänkuin valonsäteinä: mielikuvitus itse on valon maailma. Se on luonut maailman, eikä maailma sittenkään kykene sitä käsittämään; sillä mielikuvitus on vain rakkauden ilmaisumuoto, ja vain rakkaus ja rakastamiskyky eroittaa toisen inhimillisen ihmisen toisesta.
Mutta silloin kun Kristus joutuu tekemiseen syntisen kanssa, hän on kaikista romantisin, sen todellisimmassa merkityksessä. Maailma oli aina rakastanut pyhimystä siksi, että tämä oli lähin askel Jumalan täydellisyyteen. Kristus jumalallisella vaistollaan näytti aina rakastaneen syntistä siksi, että hän oli lähin askel ihmisen täydellisyyteen. Hänen korkein toiveensa ei ollut parantaa ihmisiä, yhtä vähän kuin hänen korkein toiveensa oli lievittää tuskaa. Hänen päämääränsä ei ollut käännyttää mielenkiintoista varasta ikäväksi, rehelliseksi ihmiseksi. Hän ei olisi pannut suurta arvoa vapautettujen vankien avustamisyhdistykseen eikä muihin senkaltaisiin uudenaikuisiin yrityksiin. Publikaanin käännyttäminen fariseukseksi ei olisi hänen mielestään ollut mikään ansiokas teko. Mutta tavalla, jota maailma ei vielä ole ymmärtänyt, hän katsoi, että synti ja suru itsessään olivat jotakin pyhää ja kaunista ja tavallaan täydellisyyden muotoja.
Tuo ajatus tuntuu varsin vaaralliselta. Niin se onkin — kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Että se oli Kristuksen ajatus, siitä ei ole epäilyä. Että se on oikea ajatus, sitä en minä itse epäile.
Tietysti syntisen täytyy katua. Mutta minkä vuoksi? Yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei hän muulla tavalla voisi selvittää itselleen mitä hän on tehnyt. Katumuksen hetki on alku johonkin uuteen. Ja vieläkin enemmän: se on se keino, jonka avulla ihminen muuttaa entisyytensä. Kreikkalaiset luulivat sitä mahdottomuudeksi. He sanovat usein aforismeissansa: "Eivät edes Jumalat voi entisyyttä muuttaa." Kristus osoitti, että halvinkin syntinen saattoi sitä tehdä, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Jos Kristukselta olisi kysytty, niin hän olisi sanonut — minä olen aivan varma siitä — että sinä hetkenä, jolloin tuhlaajapoika lankesi polvilleen ja itki, hän muutti koko entisen elämänsä, tuon elämän, jolloin hän irstaisuudessa oli hukannut varansa, sikoja kainnut ja himoinnut rapaa, jota siat söivät, kauniiksi ja pyhiksi hetkiksi. Useimpien ihmisten on vaikea käsittää tätä ajatusta. Tahtoisin väittää, että ihmisen täytyy joutua vankilaan ymmärtääkseen sitä. Jos todellakin niin on, niin maksaa vaivaa istua vankilassa.