— Yhden kerran metsässä… yhden ainoan kerran… Geneviève ajatteli noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut. Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.
Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:
— Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.
— Kanssa-ihmisiännekö?
— Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani — taisin olla noin kymmenen vuotias — minulta annettiin luettavaksi kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?
— Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.
— Se on kaunista, sanoi Céline.
— Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla ei ole kumpaakaan… Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.
— Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat semmoisia tehdä!
— Niin, eivätkö ole?… No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt lienee puolituntia jo kulunut?