— Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin hänettä toimeen?
Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei tänne pian tule! — Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.
— Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.
— Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne kerro?
— Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne. Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä… Ne ovat kyllä mieleeni, sillä minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole, senhän ymmärrätte.
— Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien. Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin vähäsen, tuskinpa mitään.
— Mitä tahtoisitte tietää?
— Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!
Yhden kerran minä kävin metsässä… Oi, kuinka siellä oli kaunista.
— Yhden kerran! toisti Geneviève.
— Niin, ennenkuin sairastuin… koulukumppanieni seurassa. Poimin yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia… Oi, kuinka onnellinen olin!