— Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä lokalätäköstä arvelee.
Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.
Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!… jospa ei enään milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.
Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.
— Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.
— Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen täällä käy niin keveästi.
— Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten kolotuksen. No, joko menette!… On jo aika lukita portti.
Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.
Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta mustalta pilkulta.
Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle, ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.