— Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.
Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.
Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.
— Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.
Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa, että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.
— Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa, niin me saamme sitä enemmän.
Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.
Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset, varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen jälkeensä.
— Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi
Jacques itsekseen.
Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.