Hän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen tuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.
— Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä, ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle leikkimään, lapset!…Menkää heti… No, ettekö kuule?…
Lapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää, mitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.
— Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain jäljestä sulkeutunut.
Rouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen komeroon.
Lapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella noista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa makasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat hajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun lehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.
Vieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen pieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän kysyi:
— Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?
Ikäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä ja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina ylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä. Lapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata kukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta; ne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia, joita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.
— Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin itsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen: