Toinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla. Hän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi sallinut siitä puhuttavan.
— Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni minä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka olkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia, jolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen hirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?
Pari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit, että tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä, joka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen hän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät höyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi, ilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta vaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä kaupungin-osassa tiesivät.
Sillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä, mutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän koskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.
Jota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva päivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka ovelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous inhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei seisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus, ja hänellä oli kiire päästä sen perille.
— Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa käytävässä, hän itsekseen kertoi, — Marceau… niin, sehän se on!
Hän kolkutti ovea.
Ei kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään kuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.
Huone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan silmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan pieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja neljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa saattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia vaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi komero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä. Akkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo huoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä ja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa, hiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.
— Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se, josta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi… Se ei liene näitä?