— Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa. Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan heidän tulla, äiti?
— Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät enää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?… Me tulemme äitiänne katsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin teidät ajetaan pois.
— Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä irti äidistään, seurataksensa lapsia.
Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.
Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.
— Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.
— He ovat kilttiä!… Minä rakastan heitä… Minä tahdon heitä vielä nähdä!
— Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli heidän tulla tänne.
— Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?
— Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä kaikki, mitä äiti käskee.