—Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.
—Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.
Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä huomata.
—Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.
—Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt sinut noin innoissasi kuin äsken.
—Niin … vai niin…. Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, miksi hän oli naurussa suin.
—Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.
—Niin—tietysti sama—miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä puolustuksekseni.
—Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sinä.
Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun kysyin: