Otin askeleen tai pari taaksepäin.
—En ikipäivinä minä sinua tunne—arvelin mielessäni.
Mutta samalla minulle selveni.
—Agnes!
Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata.
Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.
Koetin rohkaista mieltäni.
—Sepä kovasti hauskaa…. En yrittänyt tuntea…. Milloin sinä olet tullut?
Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin sen ohessa itsekseni.
Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan ja katseli.