Taipaleella hän mietti. Toistaiseksi hän ei tahtonut kääntyä liikeystävänsä puoleen. Sentähden kääntyi hän ensiksi etäisemmän ystävänsä puoleen, jonka hän tiesi rehelliseksi mieheksi. Tällä miehellä oli vain se vika, että hän oli myös puuseppä ja siis Schornin kilpailija. Mutta kilpailijoilla kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta on useimmissa tapauksissa se paha heikkous, että he ovat kateellisia toisilleen ja iloitsevat, jos toinen joutuu hieman pinteihin.
Schorn tahtoi saada kuusisataa taalaria ainoastaan neljäksi viikoksi vekselillä, joka ei saanut joutua kenen tahansa käsiin. Hän tahtoi ottaa sata taalaria enemmän kuin oikeastaan oli tarpeellista siksi, että arveli Rassmannin vaalin voivan tulla vielä epävarmemmaksi, ja silloin oli parempi, jos hän varusti vararahastonkin toveriaan varten.
Kunnon kilpailija, joka tiesi aivan varmasti, että Schorn toimittaisi rahat takaisin tunnilleen ja minuutilleen etteikä siinä ollut mitään vaaraa tarjolla, sillä nuorella mestarilla oli velaton talo, tämä rakastettava ja rehellinen kunnon kilpailija valitti syvästi, ettei hänellä itselläänkään ollut tällä hetkellä ylitse "penniäkään".
"Muuten hyvin mielelläni, hyvin mielelläni muuten, rakas ammattitoveri. Oi, tiedänhän, miten varmassa tallessa rahani olisivat teillä. Ja voitteko sitte vielä luulla, että tarvittaisiin vekseliäkään? Olisipa sekin kaunista! Ei, ilman paperilappuakaan olisin sen antanut, ilman mitään olisin sen antanut teille, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan voi. Tekee kipeää sydämelleni, rakas ammattitoveri, etten juuri teitä voi auttaa."
Schorn sai jatkaa matkaansa niine hyvineen.
"Hänellä ei tosiaankaan ole, muuten olisi hän minua auttanut", sanoi hän ulkona puoliääneen itsekseen. Mutta mainiolla kilpailijalla ei ollut mitään kiireellisempää tehtävää kuin etsiä rouvansa käsiinsä ja sanoa käsiään hykerrellen: "Kuules vain, äiti, Schorn oli juuri täällä ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä ennen tapahtunut. Siinä täytyy piillä jotakin. Hänellä täytyy olla velkoja. Nähtävästi rouvansa tähden. Hän tekee niin usein retkiä maalle ja kulkee huveissa päivästä päivään — joka tapauksessa olen iloinen, etten pannut kirkkaita taalarejani niin menemään. Eihän voi tietää, mitä vielä tulee." Sitte otti tämä kunnon mies lakkinsa, lähteäkseen tästä "merkillisestä" jutusta juttelemaan hieman naapureillekin.
Mutta Schorn näki nyt välttämättömäksi mennä edellä mainitun liikeystävänsä luo, jolla ei ollut mitään syytä jättää nuoren mestarin toivetta täyttämättä. Mutta hän saattoi pyydetyn summan sijaan antaa ainoastaan viisisataa taalaria.
Siitä huolimatta lähti Schorn tyytyväisenä talosta. Eihän hän tahtonut enempää edeltäpäin nostaakaan.
Onnellisempaa ihmistä ei voinut ajatella olevan maailmassa kuin Schorn oli astellessaan rahasäkki kädessään katua myöten kotiinsa.
Rassmann olisi voinut riemusta huudahtaa, kun hänen toverinsa tuli ja heidän kahden kesken jäätyään laski kilisevän rahasäkin pöydälle ja sanoi: